Viimeksi kuuntelemasi levyt?

[Tina DeMona]

^Minä en ole oikein ikinä Faith No Moresta niin innostunut vaikka pariinkin kertaan olen yrittänyt mahdollisuutta antaa. En tiedä mikä siinä sitten tökkii. Sen sijaan Pattonin aiempi projekti Mr. Bungle on itselle todella tärkeä ja sen kaikki kolme levyä löytyvät hyllystä.

[aTomiK]

Eka Mr. Bungle on viiden tähden klassikko. En Disco Volantesta aikoinaan niin innostunut mutta pitäisi kuulla uudelleen, Californiaa en ole kuullut koskaan. Niiltähän tuli muutama vuosi sitten myös se uudelleen soitettu Easter Bunny demo, siitä olen muutaman videon nähnyt.

[Invictus]

The Real Thing on kyllä aivan loistava levy ja pieksee kyllä selkeästi omalla listalla Angel Dustin. Real Thing tasalaatuisempi, AD:lla enemmän täytettä.

[Tina DeMona]

Eka Mr. Bungle on viiden tähden klassikko. En Disco Volantesta aikoinaan niin innostunut mutta pitäisi kuulla uudelleen, Californiaa en ole kuullut koskaan. Niiltähän tuli muutama vuosi sitten myös se uudelleen soitettu Easter Bunny demo, siitä olen muutaman videon nähnyt.

Minä juuri aikoinani ihastuin Disco Volanteen mutta nykyään tykkäilen aikalailla kaikista kolmesta tasalaatuisesti. Ehkä se pitäisi tuota Faith No Moreakin vielä kerran joskus kokeilla.

[Exterminator]

Angel Dust on hankittuna, mutta se jäi aikoinaan vähähkölle kuuntelulle. Ehkä alkaisi aueta paremmin soittamalla lisää, ainakin tartteisi kokeilla. Real Thingin Epic on todellakin mahtava biisi ja jos muutenkin lätty on jees, kai tämäkin pitäisi omistaa.

King for a Day on kyllä myös hankittuna ja puhelimeen ladattuna.

Kyllä tuo Bunglekin kiinnostelee, vaikka vain 1 kappale kuultuna!

[Exterminator]

Kent - Du & jag döden -
Tämä julkaistiin kolme vuotta huippusuositun Vapen & Ammunitionin jälkeen. Ei tule montaa bassointrolla alkavaa levyä mieleen, joten siitä heti 400 slagille plussaa. Palace & Main, levyn viides kappale, taisi olla se nopeiten tarttuva veto minulle, ja singleksi valittu Max 500 on helposti lätyn huippuhetkiä.

Muutoin kun lähti kuuntelemaan ja myöhemmilläkin kuunteluilla kuitenkin tuntui, että D&JD ei ihan samalla tavalla vielä jalkoja alta kuin yhtyeen kovimmat levytykset. Ne Kentiltä onnistuneet elämää suuremmat biisit tuntuivat puuttuvan, vaikka toisaalta ehdottomasti hyvästä albumista bändin diskografiassa puhutaan edelleen. Olin kuitenkin antamassa 3,5 tähteä, mutta kyllä tämä sen verran hienosti päättyy viimeisten raitojen saattelemana, että nostin sittenkin vielä tähtiä.

Mielenkiintoisesti viimeisenä tuleva Mannen i den vita hatten (16 år senare) kuulostaa minusta melko paljon Coldplayltä, varsinkin niiden neljänneltä levyltä. Mutta tämä tulikin myyntiin joitakin vuosia aiemmin! Tiedä sitten, onko bändit kuulleet toisiaan ja ottaneet vaikutteita. Laulaja-lauluntekijä Bergin Jokke joka tapauksessa halusi pois säkeistö-kertosäe-säkeistö-kaavasta, ja mm. tuossa sitä irtautumista juuri kuullaankin, mistä jo kuuden ja puolen minuutin kesto vähän vihjaakin.

Kannattaa ilman muuta Kentiä diggailevien hankkia tämäkin. Seuraava, eli seitsemäs levy vielä hyllystä löytyy ja sehän tulikin jo kuunneltua. Siitä eteenpäin en olekaan enää yhtään varma levyjen hankkimisesta, mutta kaksi ensimmäistä Kentin pitkäsoittoahan olisi vielä kuulematta. Enköhän käänny niiden puoleen, kun ja jos alkaa näiden musiikkia tehdä mieli vielä lisää.

[Exterminator]

The Mars Volta - De-Loused in the Comatorium
Yhtyeen perustivat aiemmin nimellä At the Drive-In kolme levyä julkaisseet laulaja-sanoittaja Cedric Bixler-Zavala ja kitaristi-säveltäjä Omar Rodríguez-López. Tuota bändiä en ole kappaleenkaan verran kuullut, mutta maineesta on jonkinlaista käsitystä, ja myös sen synnyttämistä odotuksista jätkien uudelle bändille. Nimeksi valikoitui jostain syystä The Mars Volta, joka kuulostaa oikeastaan ihan normaalilta, kun katselee kappalelistaa: Eriatarka, Cicatriz ESP, Tira me a las arañas ja esim. Inertiatic ESP, joka käynnistää kiekon ja juuri tätähän kuultiin siinä varsin siistissä rainassa Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (tjsp.). Mikä lie levyn nimenkin tai kannen tarkoitus, ei kannata ainakaan minulta kysyä!

Tyylisuunta on progen, taiderockin, alternativen ja post-hardcoren sekoitus Wikipedian määritelmän mukaan, enkä koe tarvetta olla eri mieltä. Tuottajakumppaniksi Rodríguez-Lópezille saatiin legendaarinen Rick Rubin, jonka suurimmat onnistumiset muutoin tietääkseni ajoittuvat viime vuosituhannelle. Tässä kyllä syntyi yhteistyönä erittäin vaikuttavaa jälkeä, lättyhän on erittäin tiukkaa settiä ja hengästyttävää menoa! Levyllä on toisaalta pituutta 60 minuuttia ja sekaan mahtuu pitkiä pätkiä seesteisempiäkin hetkiä. Vähän päivästä riippuen keskittyminen näiden aikana on saattanut herpaantua, mutta jos oikeasti malttaa antaa De-Lousedille huomionsa, kokemuksen pitäisi olla fiiliksiä kohottava.

This Apparatus Must Be Unearthed on taas yksi jännästi nimetty kappale ja taas yksi rajusti tykittelevä veto, Roulette Dares (The Haunt Of) pistää progevaihteelle vähän enemmän ja sisältää hyvin tarttuvan kertosäkeen. Televators on rauhallisempi, mutta sellainen mahtavan pahaenteinen ja loistava kertsi on tässäkin. Ja niin edelleen. Ai, Drunkship of Lanterns valittiin Rolling Stonessa kaikkien aikojen kitarabiisien top sataseen. Erittäin hieno onkin!

Bixler-Zavala suosii kovaa ja korkealta tulkitsemista, ja kyllähän tämä laulumiehiä ehdottomasti on. Niistä teksteistä en osaa sanoa mitään, pitäisi ihan ottaa luettavaksi, mutta ainakin tuntuvat sopivan sävellyksiin mukavasti. Tämmöinen tyyppi kuin Jeremy Ward oli mukana perustamassa The Mars Voltaa ja kantoi näköjään kortensa kekoon sanoituksissa... kunnes tappoi itsensä heroiinilla.

Tällä kelpaa aloittaa, jos TMV:n musiikki kiinnostelee. Seitsemän levyä taitavat olla ehtineet sittemmin julkaista, mutta ovatko jotain tätä parempaa - voipa olla, että eivät. Tuohon At the Drive-Iniinkin olisi pitänyt tutustua jo ajat sitten

[Exterminator]

ЯeaL - Light Up Ambivalenz -
Toinen ja toistaiseksi uusin pitkäsoitto julkaistiin kolme vuotta debyytin jälkeen. On tässä hyvässä mielessä hiotumpi ote ja kehitystä sovituksissa/soitossa/laulussa/studiotyöskenetelyssä havaittavissa. Täydellisyydestä en sentään vieläkään puhuisi, ja ainakin levyn varsinaisesti käynnistyessä Unchain My Heartilla on myönnettävä, että en ole sen triolikitaran fani, vaikka muuten tykkäilen kyllä biisistä. Modulointia kuultiin vain kahdessa kappaleessa ja hyvä niin, tuntui vähän ylikäytetyltä tehokeinolta sillä edellisellä.

Mirai Connection julkaistiin singlenä ja tätä kuultiin jossain Pokémonissa myös, valittiin mukaan animeen. Ehkäpä se tarttuvin ralli onkin lapsikuoroineen, elleivät sittenkin bändin jäsenet itse siinä hoilaa. Monia muita kovia vetoja toki löytyy, kuten Silencer, Dead or Alive ja Hikari Ni Narenai, ja välillä vedetään henkeäkin rauhallisempien numeroiden kuten End Roll parissa. Kyllä tässä on asiansa osaava bändi, ei epäilystäkään!

Levyllä on pituutta reippaastikin enemmän kuin edellisellä, eikä muuten olisi, mutta vähän yllättäen Light Up Ambivallenz päättyy peräti neljään coveriin. Tuntui oudohkolta ratkaisulta, ovatpahan hyviä kappaleita tietysti nämäkin ja sopivat kyllä ЯeaLille täysin. Muun muassa se viimeinen eli Silhouette on oikein komea veto, kenen alkujaan nyt olikaan.

No, ihan tarkkaan ottaen levy päättyy sittenkin omaan materiaaliin, sillä viimeisenä tulee vielä edellisen avaus Kagerō akustisena versiona. Olikohan tämä jopa Ryokon soolonumero, ihan okei näyttö laulutaidoista ja materiaalin toimivuudesta minimaalisella säestyksellä kuitenkin. Jäänyt kuuntelematta ensimmäisen kerran jälkeen, eli en erityisen tarpeellisena ole pitänyt.

Nyt ei ole hyvännäköistä Ryokoa kannessa, mistä en kuitenkaan pisteitä vähentänyt. Tästä levystä on nyt neljä vuotta, julkaisisivatkohan nämä taas joskus jotain uuttakin. Toivon ainakin!


Lucy Dacus - Home Video
Kas, tämä 2021 julkaistu pitkäsoitto onkin Dacusin viimeisin. Sen verran levystä olin kehuja kuullut, että uskalsin lähteä kokeilemaan. Ja joo, artistin kyvykkyyttä indierokkailussaan en lähde kiistämään. Gimman lauluäänestä pidän kyllä ja teksteissä on yllättävänkin monia rivejä, jotka kuulostivat hyviltä ja saivat arvostamaan LD:tä sanoittajataiturina, näin nyt henk koht koin ainakin. Englanninkielisessä musiikissa ei niin itsestäänselvyys, eli tosiaan hyvää työtä, Lucy. Musiikin puolesta ehkä on tässä katsottava peiliin ja todettava, että ainakaan juuri tämä levy ei aina vain ole niin omaa kamaa. No, välillä kokonaisuus on kolahdellut kovempaa, välillä sitten hellemmin. Arvosanani on pienempi kuin luultavasti minkä tahansa lehden antama.

Huonoksi en mitään biisiä sanoisi ja onhan täällä siis näitä kivasti minulle toimivia, kuten Partner in Crime, Brando, Hot & Heavy, tai sinkkuna julkaistu Thumbs, jossa mennään pelkkien koskettimien ja laulun voimalla. Juuri tässä esim. se rivi "I would kill him if you let me" kiinnitti positiivisesti huomion, että rankkaa shittiä rauhallisessa esityksessä.

En tältä istumalta ole tilaamassa lisää Dacusin tuotantoa, mutta tällä kiekolla oli hienoa tutustua naisen musiikkiin.

[Exterminator]

Jessie Buckley & Bernard Butler - For All Our Days That Tear the Heart
Tämä toi mukavasti pitkästä aikaa esille Suedessa hienoa musiikkia säveltäneen Butlerin, jonka tekemisistä olen ollut tietämätön viimeiset melkein parikymmentä vuotta. Noita taitoja mies ei ilmiselvästi ole menettänyt, vaikka nyt ollaankin erilaisen tyylilajin parissa. Irlantilaisen Buckleyn kohdallahan tilanne on aivan toisenlaisen, sillä gimman töistä olen päässyt vaikuttumaan useaan kertaan ihan viime aikoina - toki enemmän elokuvien kuin musiikin puolella.

Tuolla kerrottiin, että Jessie B. oli kuunnellut Butlerin tuottamaa folkartisti Sam Leen levyä ja selkeästi myös diggaillut, kun nämä kaksi yhteistyöhön päätyivät. Tämänkin pitkästi nimetyn kiekon lajityyppi on folk, minkä kuuntelua en harrasta, mutta ehkä pitäisi! For All... taisi vaatia totuttelua jokusen kuuntelun verran, kunnes kappaleet tulivat tutuiksi ja pääsin kunnolla nautiskelemaan.

Pituutta levyllä on runsaahkosti, reilun 50 minuutin verran. Muutaman minuutin lyhyempänä kokonaisuuden sisäistäminen olisi onnistunut hieman helpommin, mutta sitten taas viimeisenä kuultava Catch the Dust on yksi omista suosikeista ja kestää vain reilut 2 minuuttia. Tämä olisi saanut olla vaikka puolet pitempi, jolloin koko levykin tietysti olisi venynyt. Muutamia muita parhauksia lätyllä ovat omaan makuun ainakin ensimmäinen sinkku The Eagle & the Dove, Babylon Days, We've Run the Distance ja nimikappale, vaikka siinä tuppaakin käymään mielessä, että meneekö tuo tulkinta jo liiankin dramaattiseksi (tai jotain). Seven Red Rose Tattoos taisi olla yksi single myös ja tässä on kyllä kivan pelkistetty säestys, joten Buckley pääsee oikein kunnolla pääosaan ja hurmaamaan kuulijaa lahjakkuudellaan.

Komeaa settiä ja tehkää ihmeessä toinenkin levy, jos yhtä hyvää kamaa syntyy lisää. Ostan!

[Tina DeMona]

Minun vuodenaikaismusiikkivalintanani on kulkenut nyt mukana Abney Park -steampunkgoottiorkesterin joululevy Dark Christmas.



Kiinnostaisi kyllä tietää kuinka läpällä tämä on tehty - toivon todella että melkoisella. Vai toivonko sittenkään? Kait tässä nyt jotain huumoria mukana on, toivon mukaan ihan kannen papyrus-fontin käyttöä myöten. Mutta kyllähän nyt näin päätöntä tyhmää taas tulee diggailtua. Alapuolista lemppariani ei valitettavasti ole itse bändi tubeen ladannut joten tässä vaan jonkun peelon uploadaus siitä. Onhan tuo nyt komiaa kamaa.

[Exterminator]

Suicidal Tendencies - Lights...Camera...Revolution!
Pahasti myöhässä tähän 1990 julkaistuun levyyn pääsin tutustumaan, toisin kuin muut lootalaiset. Diggailijoitahan täältä löytyi ja voidaan kyllä sanoa nyt löytyvän yksi enemmän, sillä kivasti LCR minullekin lähti - jos nyt en joka ainosta tahdista seonnutkaan. Sellainen "hassutteleva" tyyli kuin mitä eritoten Lovelyssa kuullaan ei ole mikään oma suosikki ja siksi tuo jäikin vähiten lempibiisiksi levyllä. Vaikka tämäkään ei niin mustavalkoinen asia ole, jos ajattelee jotain Ugly Kid Joeta, SOADia, tai monia muita, joilla on vähemmän vakavaakin matskua. En vähennä tuostakaan syystä silti tähtiä, sillä toimiihan kyseinenkin kappale ilman muuta sellaisena, millaiseksi se on tehty.

Send Me Your Money meni vähän samaan humoristisempaan sarjaan, kunnes tämä alkoikin miellyttämään paljon paremmin kuin alussa Yksi hienoisesti vähemmän tykkäilemäni raita oli kolmantena kuultava Alone, mutta kokonaisuutena ei puhettakaan, että kiekko aiheuttaisi bändin nimen mukaista reaktiota

You Can't Bring Me Down aloituksena on hyvä valinta, kun tulihan tähän ihastuttua ensikuulemalta. Give It Revolution on kuorohuudahduksineen myös tarttuva ja Disco's Out, Murder's in on tiukkaa vauhtijyräystä... olisiko tässä nyt sitten ne omat suosikit levyltä, mutta kovia vetoja löytyy ehdottomasti lisääkin, Get Whacked muun muassa!

Tykittely tietysti onnistuu, mutta sävellyksissä ei ole tarvinnut tyytyä siihen. Osaamista löytyy enemmänkin ja kappaleissa osataan yllättää erilaisilla osilla, joita ei arvannut kuulevansa.

En nyt sen syvemmin taida osata analysoida kuulemaani, viides levyhän tässä oli kyseessä ja yllätyin, että oltiinkin ehditty jo ysärin puolelle. Sekä siitä, että Robert Trujillo oli liittynyt juuri tuolloin bändiin ja Lovelyn yhdeksi kirjoittajaksikin on kreditoitu.

Yhtyeen lisäksi tuottajana toiminut Mark Dodson on alan miehiä ja auttanut synnyttämään ison määrän raskaampaa musiikkia. ST:n kanssa oli mukana muutamalla muullakin pitkäsoitolla ja näkyy tehneen myös Infectious Groovesia.

The Art of Rebellion tulikin sitten seuraavana parin vuoden päästä, eli kovassa iskussa oli Muir joukkoineen. En kuitenkaan nyt tältä istumalta ole tilaamassa lisää kuunneltavaa näiltä, ehkä taas myöhemmin!

[aTomiK]

Alkoipa heti tekeen mieli kuunnella Lights... Vaikka sitä rässiäkin tuossa on niin jotenkin mukavan rennolla otteella tehty kiekko ja monipuolisuus on yksi vahvuuksista.

[Tina DeMona]

Tuli nyt sitten viikon työjuttuja pohdiskellessa kuunneltua AC/DC:n The Razor's Edge.



Ja todella hyvinhän tämä minulle potki. Toki tuo aloittava Thunderstruck on ihan syystä se kirkkaimmiten mieleen jäänyt valohelmi mutta kyllä tämä ihan kauttaaltaan hyvää menoa oli. Nimikkobiisi oli kanssa kova ja tykkäsin myös varsin oudosta joulubiisistä Mistress for Christmas - niin juuri sopivasti joulunajan loppumiseen kun se taas kerran osuikin.

Varsin kiva tämä hyväkuntoinen digipack -laitos myöskin. Tuossa kansilärväkkeessä on vielä ihan hauskan oloista tarinointia levyn tekemiseen liittyen, pitääpä ottaa ja lukaista jossain vaiheessa.

[Exterminator]

Hmm, no pitää harkita tuonkin hankkimista , vaikka Let There Be Rock on kyllä ehdottomasti seuraava ostos, ajankohta vielä tuntematon...

[Tina DeMona]

Hmm, no pitää harkita tuonkin hankkimista , vaikka Let There Be Rock on kyllä ehdottomasti seuraava ostos, ajankohta vielä tuntematon...

Kiva jos avitti. Saatanpa arvostella sen toisenkin ostamani tässä vielä jossakin vaiheessa.

[Exterminator]

Stone - Emotional Playground -
Stonen neljäs, viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto tuli pyöräytettyä muutamaan kertaan. Kyllähän näiltä rässi poikkeuksellisen hyvin taittui, puhutaan sitten biisien tekemisestä tai instrumenttien käsittelystä. Joutsenniemi vastasi suurimmaksi osaksi materiaalista, ja Roope Latvalan kanssa yhteistyönä syntyi jokunen sävellys. Instrumentaali Adrift näkyy olleen kokonaan jälkimmäisen käsialaa. Hienoa, monipuolista kamaahan nämä saivat aikaan ja kappaleista löytyy kyllä yllin kyllin näyttöjä siitä, että Suomessakin tämä laji osattiin. Ja kovalla tahdilla mentiin Stonen tapauksessa, nämä kun pistivät levyn per vuosi ulos.

Home Base menee suosikkeihin ja tässä viehättää erityisesti se tempoa laskeva riffi. Ei se niin paljon kuitenkaan hidasta, että siksi kyseessä olisi levyn pisin raita, vaan josta vain kasvoi yli kuusiminuuttinen luonnollisesti jätkien käsittelyssä. Kivenkovia, hehe, ovat myös mm. Last Chance ja Missionary of Charity... näissä kummassakin taisi olla sellaista kuorokarjuntaa? Näköjään sellainen vetoaa meikäläiseen, kuten Suicidal Tendenciesinkin kanssa. Nimikappaleesta tuli mieleen, että voikohan olla Megadethin Dawn Patrol tätä jotenkin inspiroinut, kun vähän tulee mieleen Tuollaisella bassoriffillä edetään keskitempoisesti ja Rust in Peace ilmestyi juuri tämän julkaisua edeltävänä vuonna 1990.

Sanoituksia en erityisemmin osaa kommentoida, ei ole tullut tarpeeksi niihin keskityttyä kuunnellessa, tai luettua mistään. Lyriikoiden tulkitsemisesta puhuttaessa ei millään voi olla toteamatta, minkä jokainen tiesikin, että Stonen heikoimmasta lenkistä ei ole epäselvyyttä: bassottelutkin hoitaneen Joutsenniemen laulusuoritukset ovat ajoittain melkoista raakkumista. Kerran tuli herra kohdattua ja mukavan tuntuinen tyyppihän tämä, sekä ihan merkittävä muusikko, kauniilla lauluäänellä siunatuksi vain ei pysty kehumaan. Tuohan se korahtelu omanlaistaan särmää mm. Havenissä ja tuossa Missionaryssä, mutta kuullapa nämä kuitenkin jonkun oikean laulajan tulkitsemana... Mielenkiintoista, että eivät sellaista missään vaiheessa rekrytoineet.

Karmilan Mikko tuotti kaikki Stonen lätyt ja varmasti olikin hommaan oikea mies, kun on sittemminkin niin monessa onnistuneessa levytyksessä ollut tekemässä.

Jospa jaksaisi vielä ladata puhelimeen sen näiden nimettömän debyytinkin, jota kuuntelin jonkin verran kannettavalla cd-soittimella, eli reippaasti vuosia tuosta täytyy olla. Tulikohan tästä joskus jo wanhaan Lootaan höpöteltyä, no nyt ainakin.

[aTomiK]

On kova levy ja eniten Stonen tuotannosta olen kuunnellut juuri Emotional Playgroundia ja Colorsia koska ne oli silloin aikoinaan hallussa vinyylinä ja cd:nä. Nyt hyllystä löytyy kaiken kokoava Complete boksi.

[Exterminator]

Joo minulla on vain ensimmäinen ja tämä viimeinen kiekko. Colorsia jotkut sanoneet heikoimmaksi, mutta No Anaesthesian (tjsp.) hankkimista joskus mietin, jäi vain tekemättä. Enpä tiedä, vieläkö sitä innostuisi kuitenkin ja mitenkähän tuota nykyään olisi saatavilla...

[Tina DeMona]

Tuli nyt sitten tätä AC/DC:n Dirty Deeds Done Dirty Cheapiakin luukuteltua.


Ja olipas kova lätty! Tämä kyllä lätisi sellaisella draivilla eteenpäin että ei kyllä paljoa voi valittaa. Jo heti nimikkobiisi iskee kovaa ja kyllähän nyt on pakko diggailla kappaleesta Big Balls joka kirjaimellisesti välittää kuvaa kertojahahmonsa pallien hillittömyydestä.

Hyviä biisejä olivat kyllä oikeastaan kaikki - tai sehän tässä on, että tämä toimii niin mainiosti kokonaisuutena, mistä juurikin pidän, että yksittäisiä zebaleita on vähän vaikea edes joukosta poimia. Sounditkin on oikein kivat omaan korvaan ja laulajamiehen rääpynä-ääni normaaliakin kovemmassa vedossa.

Huonoja puolia ei oikein ole paitsi tuo kansi joka on mielestäni erinomaisen tylsä. Ehkäpä sen takia tätä ei ole tullut aikaisemmin noteerattuakaan. Kansista puheenollen, levyn edellinen omistaja, ilmiselvä nero jolla samanlainen käsiala kuin ukkivainaallani aikoinaan, oli sitten keksinyt sitä lyriikkalirvaketta koristella omatoimisesti oleellisilla jutuilla. Noita bändijätkien nimiähän ei toki muualta voisi löytääkään...

[Exterminator]

Saattaapa mennä tuokin hankintaan, nimikappale ainakin kuultu ja tykätty. Kaipa ne kaikki tuon alkuperäisen laulajan laulamat voisi omistaa, jos myöhemmin vasta alkoi tulla oikeasti heikompia lättyjä...

Töhrityillä kansilla en ostaisi, jos niistä etukäteen tietäisin ainakin Ei noin